Tulin tässä mietiskelleeksi ja katselin samalla lapsosiamme. Olen niin onnellinen, että meille on annettu nämä kaksi kullanmurua elämäämme <3. Vaikka ei mikään helppo urakka ole ollutkaan. Poju on syntynyt 2004 syksyllä hyvin toivottuna ja kauan odotettuna, selittämättömästä lapsettomuudesta kärsien. Vaikkakaan emme vielä hoitoihin ehtineet, niin niitä kovasti jo mielessä pyöriteltiin ja olimme varaamassa aikaakin. Iloisena uutisena otimme raskauden vastaan, me kun emme sitä voineet suunnitella, että juuri nyt aion tulla raskaaksi. Meidän ensimmäinen ihme <3! Pojun vauva-aika ei ollut ruusuista ja ihanaa vauvantuoksuista arkea...vaan tuli koettua koliikin parissa vietetyt itkut ja valvotut yöt. Ei siinä paljon osannut nauttia vauva-ajasta. Mitä isompi Pojusta on tullut, sen helpompaa ja ihanampaa on ollut yhteinen aika. Pojun jälkeen, meille olisi ollut uusi vauva tervetullut melkein samontein. Mutta vaan kun ei, lapsettomuudesta kärsimme edelleen, niin oudolta kuin se kuulostaakin yhden lapsen äitinä kun olin jo. Uteliaille kyselijöille toisesta lapsesta tuli välillä sanottua pahastikin...2006 jouluna tulin raskaaksi ja sain keskenmenon rv 9. Kättärillä lohdutus oli vain taputus olkapäälle ja se että 25% naisista saa keskenmenon, no johan helpotti, eli ei. Ihme että selvisin mieli edes jotensakin terveenä tästä. Henkisesti olin jo riekaleina ja edessä häämötti lapsettomuushoidot. Perhesuunnittelupoliklinikalla tuli käytyä kerran jos toisenkin vuosien 2007-2009 välillä. On käyty läpi ovisten tikuttelut, clomit, hormoonipiikittelyt, ajoittelut, juostu ultrassa sekä inseminaatiossa. Kellekään ei juuri puhuttu näistä, sen verran oli kipeä aihe. Eikä näistä edes tulosta tullut, kierto oli normaali, munasolut kypsy kuin kuuluikin, Ukossa ei vikaa, joten raskauden olisi pitänyt olla mahdollista. Kyrsiintyneenä kaikkeen ramppaamiseen klinikalla, pidimme taukoa ennen ivf-hoidon aloittamista. Samaan aikaan suunnittelimme reissua Australiaan maaliskuussa 2009. Ivf-hoito olisi alkanut huhtikuussa. Reissuun oli tarkoitus lähteä 13.3 ja 12.3 tein positiivisen testin. Ei auttanu muu kuin lähteä reissuun ja toivoa parasta, Typy teki matkaa meille. Samalla pelko persiissä, että koko homma menee puihin. Mutta loppujen lopuksi kaikki meni hyvin ja Typy tuli meille marraskuussa. Meidän toinen ihme <3! Olemme siis hyvin onnellisia näistä ja omasta puolesta lapsiluku on passeli :), tosin jos näin kovilla todennäköisyyksillä mennään, ni okei tuu vaan kolmas ihme! Se ois sitten joskus vuonna 2015 :D ja mä oisin ihan liian vanha äidiksi, ainakin omasta mielestä. Joten näillä mennään, kahden ihmemussukan voimalla!
